Luonto

kuva: forestindustries.fi

Kaunis talvi-ilta ja auringonlasku. Ajatukset lähtevät lentoon ja mieli lepää.

Aloin pohtimaan luonnon merkitystä, nimenomaan siinä mielessä, että mitä se minulle merkitsee. Se merkitsee niin paljon ja niin suuria asioita, että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Jotkut hakevat voimaa ja mielenrauhaa kuntosalilta, joku kulttuurista ja joku meditoinnista. Minä saan sitä luonnosta.

Sanottakoon tähän väliin, että en ole kasvissyöjä saati puunhalaaja ;) Ihan normaali ihminen, jolla on jokseenkin epänormaali suhde luontoon. Vai onko?

Olen aina halunnut muuttaa maalle. Lapsenakin hesarista ympyröin valmiiksi vanhemmilleni kivat "heppatilat" ja maatilat maaseudun rauhassa. Jokin kaipuu siis aina on ollut olemassa, mutta jokin loksahti vasta pysyvästi kohdalleen, kun muutimme oikeasti maalle v. 2008. Tämä muutto tapahtui tosin mieheni kanssa - vanhemmat ei hevostilalle metsän siimeksessä lämmenneet.

En hurahtanut luonnonlääkintään ja istunut turvehattu päässä sammalmättäällä. Mitään dramaattista ei siis tapahtunut. Kuitenkin luonnossa liikkuminen, sen kuunteleminen, aistiminen ja havainnoiminen tulivat minulle todella tärkeiksi, ja rankan työpäivän jälkeen metsään koirien kanssa pakeneminen tuntuikin välttämättömyydeltä ennemmin kuin velvollisuudelta. Tarvitsin hiljaisuutta ja puhdasta luontoa saadakseni stressin, kaiken ylimääräisen ja kuormittavan häviämään. Kunnon lenkki metsän siimeksessä vapaana juoksevia koiria katsellen, maisemista nauttien ja hiljaisuuteen rauhoittuen tyhjensi pään tavalla, jota ei mikään  muu olisi voinut tarjota.

Jos luonnosta voi tulla riippuvaiseksi, niin tunnustan.

Suurin ero nyt täällä pk-seudulla asuessa onkin ollut oikean, autenttisen luonnon puuttuminen. Aina jossain on joku, aina jostain kuuluu auton äänet ja liikenteen humu. Kesällä metsässä kulkiessani ja jäätelöauton pimputuksen sinne kuullessani muistin, kuinka kaipasin hiljaisuutta.
Kaipasin silloin ja kaipaan nyt sitä, että voin päästää koirat irti ja keskittyä eimihinkään. Monesti maalla metsälenkin jälkeen en muistanut mitä olin miettinyt kävellessäni. Arjen luksusta on se, että on aikaa ja mahdollisuus miettiä niin turhia ja tyhmiä aisoita, että niitä ei edes muista. Täällä liikkuessa mietin sitä, mitä töissä on tapahtunut, onko tuon mättään takana joku, tuleeko tuolta auto ja uskaltaisiko päästää koirat hetekesi irti. Enää ei ole mahdollisuutta tai aikaa uppoutua ajatuksiin niin, että niistä havahtuu vasta lähellä kotiporttia.

Yksi syy siihen miksi en viihdy enää täällä pk-seudulla on juuri kaiken edellämainitun puuttuminen. Toivottavasti pääsemme taas piakkoin maaseudun rauhaan. Ei täällä paha ole asua: on iso ja remontoitu asunto, on työtä, on sukulaisia on kaikkea. Jokin kuitenkin puuttuu.

Monet tutut täältä Helsingistä ovat suhtautuneet huvittuneesti tähän "maalaistumiseeni". En mikänään osaa sanoa kuinka 19 vuotta täällä seudulla asuneena en enää osaa täällä olla! Neljä vuotta maalla teki kai ihmeitä?

Pitäkää vaan hulluna hippinä, ei tunnu missään ;)

Meidän poppoo toivoo kaikille lukijoille oikein rauhallisia pyhiä :) Kiitos kaikille teille!

Ressulassa riehumassa

Eilen, toissapäivänä ja tänäänkin on ressuriehuntaa tiedossa. Vapaapäivinä pitää koirillakin olla äksöniä, joten mikäs sen otollisempaa kuin päätön kahjoilu yhden colliekahjon kanssa. Kokeilin Lumian kameraominaisuuksia, ja tulos on sanallasanoen kaamea. Korjailin kuvia Photoscapella, mutta silti ne ovat hämäriä, suttuisia ja... kauheita :) Jos olisi edes jonkinlaista valoa ulkona, niin onnistuisi varmaan kuvatkin jopa kännykällä paremmin.

Niin MITÄ sä sanoit? Kuullaanko me jotakin piipitystä sieltä alhaalta häh? Mikskä sä meitä sanoit? Apinaksi nimittelit!

Onko tää se frontside ollie?

Mitähän tähän nyt sanoisi?

Hero yrittää laulaa, Hillalta tulee litsaria ja Ressu koittaa hiljentää Heroa raa'alla voimalla

Kyllä, Heron korvat on pennusta asti saanut solmuun sen pään päälle.. Niitä riittää ja riittää.

Parasta tällä reissulla oli bensanhajuinen vanha rätinriekale, joka viihdytti pokia tunnin verran. Köyhällä on halvat huvit :)

Me jäädytähän tänne

Vantaalla pakkanen paukkuu ja lunta on ainakin 30cm, parhaimmissa paikoissa reilusti ylikin. Parina myrskyiltana tuntui, että tuuli puhaltaa tukan päästä ja tuhatta ja sataa kiitävät pienet lumikiteet tekevät ihon syväkuorinnan iltalenkin yhteydessä. Silmät vuotaa, räkä roikkuu poskella ja sormista katoaa tunto. Talvi tuli, mahtavaa!

Koirat ovat olleet asiasta montaa mieltä: Herolla kylmä, kumpikaan ei halua mennä köntsälle hankeen (Hilla ratkaisi asian niin, että kesken kaiken kyykistyy kävelytielle, toimittaa asiansa ja matka jatkuu.. Hero sen sijaan surkeana pyörii ympyrää hangessa, valittaa välillä ääneen ja taas etsii sitä opitmaalista kyykkäysmestaa), Hilla pääsee jäniksenjälkibongaamaan (aamulenkillä vastasataneessa lumessa olevat jäniksenjäljet on Hillan mielestä ihan huippujuttu! Se seuraa niitä kävellen jälkien päällä ja seuraten niitä tiivisti näöllä. Se ei siis kulje nenä maassa, vaan niska oikein nakilla ja katse tiiviisti jäljissä. Siinä vaiheessa kun jälki loppuu, kelpaa vaikka ihmisen tai toisen koirankin jäljen. Jälkiaddikti!), toppatakkien esiinkaivaminen saa molempien koirien naaman venähtämään (siellä ei ole vieläkään kesä!), mutta muuten äkilliseen ilmanalan vaihdokseen on suhtauduttu kohtuullisen suopeasti.

Tilasin koirille Weatherbeetan toppamanttelit vanhojen Hurttien ja Pomppien kaveriksi, jotta on lisää yhdistelyvaihtoehtoa eri keleille.Tämä takki siis kyseessä: http://www.teivonravijaratsastus.fi/fi/Koirat/Loimet++takit/38/Weatherbeeta+Kennel+koirantakki+teddyvuorella/577

Kuva: http://www.teivonravijaratsastus.fi/fi/Koirat/Loimet++takit/38/Weatherbeeta+Kennel+koirantakki+teddyvuorella/577

Takit ovat oikein näppärät, joskin heijastimet puuttuvat. Molemmilla on koko 70. Hillalle 70 on inasen liian iso ja Herolle koko 70 on sopiva, joskin koko 75 olisi ollut optimaalinen. Kokoa 75 vaan ei ole, joten kyllä tämä 70 sopii Herolle oikein hyvin, sillä 80 olisi ollut jo valtava.

Kevään suunnitelmia ei vielä ole mietitty lainkaan. Näyttelyitä olisi toki kevättalvella jonkin verran, jotakin voisi taas alkaa harrastaakin ja ja ja.. Kun nyt selviäisi tästä pimeimmästä ajasta, niin olisi taas puhtia ja intoa alkaa suunnittelemaan ja toteuttamaan jotakin muutakin, kuin tätä perusarkea. Meillä nyt pimeimpään aikaan perusarki koirien kannalta on jokseenkin tylsää: aamulla 25min remmilenkki, iltapäivällä tunnin remmilenkki ja kotona puuhapallot ja illalla 20min lenkki. Irti en voi koiria päästää, sillä ennestäänkin hieman kyseenalaiset irtipitopaikat sulkeutuvat pimeällä kokonaan pois valikoimasta. Onneksi Ressun kanssa pääsee kerran-pari viikossa riehumaan vanhempieni pihaan ja melkein joka toinen viikonloppu ollaankin maalla natiskelemassa maalaistunnelmasta.

Tule pian kevät ja valoisa aika. Pitkät lenkit, vapaana juoksevat koirat ja auringonpaiste!
ps. puput: pysykää poissa.

Heron kuvat tulivat Kennelliitosta takaisin tuloksella A/A ja 0/0! Mahtavaa!:)

Skuttnabbin pakeilla

Tänään klo 9 aamulla pönötimme Heron kanssa Finnin ratsutilalla (http://www.skuti.com/) valmiina kuvauksiin. Kyseisissä kuvissa ei tarvinnut sen kummemmin poseerata, vaan Hero sai rauhoituspiikin niskaan ja eikun unten maille.

Sain itse avustaa kuvauksissa ja se olikin hurjan mielenkiintoista. Tosin tällaisen herkkiksen mielestä Heron rauhoittaminen ja kanttuvei retkottaminen olivat aika riipaiseva näky, mutta keräsin itseni ja eikun hommiin.
37 kiloa koiraa pöydälle, röntgenliivit niskaan ja vääntelemään ja kääntelemään!

Ensin kuvattiin kyynäret ja avustin lääkäri Kai Skuttnabbia pitämällä Heron toista jalkaa takana, kun hän asetteli kuvattavan koiven paikoilleen. Lonkkien kohdalla minä pidin etupäätä paikallaan, rintakehää suorassa ja etutassuja pois tieltä. Sen verran kevyt oli rauhoitus, että aina asentoa vaihdettaessa Hero havahtui sen verran, että yritti hieman panna hanttiin. Rauhoittelemalla sammahti heti kuitenkin uudelleen ja kuvat saatiin otettua hyvin.

Herätyspiikki pebaan ja kannoimme unosiaan vetelevän pojan aulaan heräilemään. Sillä aikaa lääkäri katsoi kuvat koneelta ja ilokseni selvisi, että Kennelliittoon kuvat lähtevät tuloksella A/A ja 0/0! Se minä ne tulevat takaisin on tietenkin eri asia, mutta nyt kyllä on iloinen fiilis. Lonkat ovat kuulemma oikein hyvät, eli odotettavissa on toivottavasti runsaasti vaivattomia vuosia Heron kanssa.

Herätyspiikistä noin kymmenen minutin päästä autoon hoiperteli hyvin kujalla olevan koira, joka piti tassuista pitäen ohjata auton luokse ja auttaa auton kyytiin. Kotona vedeltiin ensin kevyet neljän tunnin torkut, sitten hiukan hoiperreltiin pissalle ja taas nukkumaan. Kuuden aikaan pääsimme vielä hieman epävarmoin askelin pienelle kävelylle ja nyt kahdeksan aikaan alkaa koira olla oma itsensä, melkein.

Hilla on tietenkin hyvin näreissään, kun Heroa paapotaan, peitellään ja pidetään hyvänä (feikkaa kuitenkin!). Hilla tönii hoipertelevan veikan pois tieltänsä, varastaa tämän nukkumapesän heti tilaisuuden tullen ja vinkuu näreissään, jos huomiota ei tule tarpeeksi.

Lapset..

Älä edes yritä

Tuntuuko tutulta?

Sunnuntaisiesta (eli Lauantaisiesta)

Mulla oli just hyvä päiväuni tässä kesken.

No mä en ainakaan nuku. Pöh.

Eukko hei, saisko jotakin palvelua? Nälkä olis, ja sä vaan makoilet siellä.

"Ehe Ehe, tosi hauskaa"

Ihan sama, mä jatkan päiväunia.

Piti korjata otsikko.. Minähän olin jo sunnuntaissa :D

Kamalaa ja ei niin kamalaa

Heron pe*seily venyy ihan omiin sfääreihinsä. Sänky on aina ollut koirilta kiellettyä aluetta, johon joskus -äärettömän harvoin- saa kutsuttuna tulla. Koirat tietävät, että tämä äärettömän harvoin todella on äärettömän harvoin suotava etuoikeus, ja sänkyyn ei yritetä koskaan ilman lupaa. Paitsi joku murkkuiästä kärsivä miespuolinen koiraeläin, joka hyppäsi seurakseni MeNaisia lukemaan ihan muina koirina. Sitä ennen Heronaattori oli tuonut lelun minulle sänkyyn (varsin tarkka heitto makkarin puolivälistä sängyn päälle, ellen sanoisi) ja ulisten tehnyt selväksi, että hänen kanssaan leikitään ja NYT. Kun tyhmä mamma ei tehnyt elettäkään lelun suuntaan, hyppäsi sulavasti 41 kiloa teinikoiraa sänkyyn tekemään lähempää tuttavuutta. Sai kyllä sellaiset lähdöt, että katsoi parhaaksi mennä isännän kainaloon alakertaan murjottamaan loppuillaksi.

Lenkit ovat edelleen yhtä tuskaa. Kun remmikävely viimeksi saatiin kuntoon, helpottui elämä, koirat eivät vetäneet (paitsi ehkä hiukan koko päivän yksinolon jälkeen lenkin alussa, mikä on ymmärrettävää!) ja käytös oli mallikasta. Eilen kävelimme puolentoista tunnin lenkin, joka sisälsi 30min vapaana metsässä riekkumista. Mennessä matkan varrella olevan omakotitalon pihassa narun päässä haukku koira. Normaalisti saan namin avulla suoritettua omien koirieni kanssa siistin ja mallikepoisen ohituksen tällaisissa tilanteissa. En tällä kertaa.

Heron korvat hävisivät heti kun haukku alkoi, joten kontaktia ei kertakaikkiaan saanut. Sitten Hero päättikin lyödä ranttaliksi koko ohituksen (koira oli kaukana tiestä, eli ei mitenkään erityisen provosoivan lähellä haukkumassa) ja ulisi, riuhtoi, yritti kahdella jalalla saada  minut kumoon ja päästä koiran luo, reuhtoi ja riehui. Mikään kontaktiyritys ei mennyt läpi, koira riehui kuin mielipuoli ja ohitus näytti mahdottomalta, joten nappasin pannan ihan korvien taakse (meillä käytössä ohuehko Hurtan pyörönahkainen pk panta) ja sitten mentiin "hallintaotteessa" ohitse. Kehut sai kuitenkin kun ohi päästiin ja heti hölläsin pannasta. En ole mikään voimakeinojen suosija, mutta tällä kertaa pakkokeino oli ainoa tie hallittuun ohitukseen. Hapettamisen kaltaisesta otteesta en nyt missään nimessä puhu, vaan tiukka ote, panta korvien taakse (ei niin, että henki ei kulje) ja reippasti tilanteesta pois.

Kun pääsimme väljemmille vesille, saivat koirat nauttia metsän rauhasta, leikkimisestä ja vauhdin hurmasta. Löysimme Sipoon puolelta UPEAT metsätaipaleet, joten kauan ja kiihkeästi kaipaamani metsälenkki ilman stressiä saadaan nykyään toteutettua. Matkaa metsätaipaleelle on kävellen 30min ja autolla 5min.

Takaisin tullessa samaisen räksykoiran ohitus sujui mallikkaasti palkan avulla. Positiivinen vahvistaminen siis toimi toisella kerralla, mutta silti harmittaa ensimmäisen kerran riehunta. Kuitenkin lopputulemana oli siisti ohitus runsaiden kehujen ja nakkien avulla. Hienoa!

Puolentoista tunnin lenkistä ja vapaanaolosta huolimatta Hero yritti vetää ihan kotiovelle saakka.. Uskomatonta..

Kevennyksenä toimikoon toissa aamuna napattu kuva meikkivahdeista.
Rhodesialaisten kanssa saa tottua yhteen (jos toiseenkin) seikkaan:
 Mihinkään ei enää koskaan tarvitse mennä yksin.
 Ei pissalle, eikä meikkaamaan.

Mainittakoon kuitenkin vielä, että loppulenkistä vastaan tuli dobberi, jonka omistaja pakeni tien toiselle puolen oikein  "odottamaan" ohitusta, keri remmin kaksinkerroin kätensä ympäri ja otti tukevan haara-asennon. No oli näköjään tarpeen, sillä dobberi piti valtaisaa mölinä-riehuntashowta. Meidän poppoo pääsi silti mallikkaasti ohi palkan avulla, vaikka tien toisella puolen riehui koira! Jipii!

Olen nyt ensinnäkin niin innoissani metsälöydöstä, että olemme kolunneet siellä päivittäin ja toisekseen: olen päättänyt nyt pahimman murkkuidiotismin ylitse olla tappelematta enää päivälenkillä (aamu+iltalenkin lisäksi) Heron kanssa, joten päivällä ollaan metsässä höyryjä päästelemässä -vapaana.

TänäänKIN samoiltiin metsässä ja toimikoon facebook-päivitykseni summauksena lenkistä:

"Tunti metsässä samoilua ja saaliina puoli muovikassillista suppiksia:) Muu saldo: kaksi itsensä piippuun riekkunutta koiraa, omassa päässä punkki, toinen puoli kassista täynnä risuja ja lehtiä, sadekuuro ja auringonpaistetta, yksi vastaan tullut irtolabbis ja emännältä täysi stressinpoisto metsän siimeksessä samoilemalla. Kaikin puolin antoisaa siis!"

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin on Hero aika mussu aina silloin, kun pissa ei nouse sitä ylemmäksi, vaan pysyy ihan omalla reviirillään.

Taantuman kourissa

Ja nyt ei puhuta EU:n taloustilanteesta, vaan uhmaikäisestä tollosta nimeltä Hero.

Meillä oli hihnakävely jokseenkin hallussa taas kevään taisteluiden jälkeen: koirat kävelivät hihnat löysällä vasemmalla puolella tien laitaa. Mihinkään ei pahemmin poukkoiltu, ei sekoiltu tai kiskottu. Ohituksetkin alkoi nakin avulla olla jokseenkin hallussa.

Sitten se iski taas. Uhmaikä numero...5?

Miksei ne ikinä taannu tähän vaiheeseen?

Rhodesiankoirat kehittyvät henkisesti aikuisiksi hitaasti ja niillä on useita ns. uhmaikiä/murkkukausia. Tämä vaihe ei siis tullut missään määrin yllätyksenä, mutta ei sitä järin odotettukaan.
Hero on tällä hetkellä sitä mieltä, että remmilenkillä voi:

• Kävellä ihan missä huvittaa, edessä, takana, sivulla (molemmilla)
• Poukkoilla hajujen perässä tien laidasta laitaan
• Kiskoa taluttajaa minne haluaa, jos siellä on hyvä haju. Esim. ottamalla oikein yllättäen hyvän spurtin puuta kohti 42kg massalla, saa emännän kivasti nykäistyä yllätystä hyväksikäyttäen mukaansa.
• Haistella niin pitkään kuin haluaa komennuksista, karjumisesta tai hihnan nykimisestä huolimatta. Ennätyksemme on 30 metrin matka "rhoderaahausta", eli minä raahaan hajun perään unelmoivaa koiraa, joka on takapuoli minuun ja menosuuntaan päin, jarruttaa kaikilla tassuilla ja mussuttaa suullaan kun ihanan tytön tuoksu tuntuu vielä nenässä. 30 metriä on pitkä matka, voin kertoa sen.
• Innostua vastaantulijoista niin, että sinkoillaan sinne tänne pää viidentenä jalkana, mölistään, ulistaan ja yritetään kaikin keinoin päästä tervehtimään tätä hurmaavaa tuttavuutta. Jos kyseessä on uros, voi sille uhmakkaasti pöristä hiukan ja esittää kulmakunnan kingiä.

Aamulenkkimme olivat aiemmin ajallisesti lyhyempiä, mutta matkallisesti pitkiä. Nyt ne ovat ajallisesti pitkiä ja matka on lyhyt. Me emme yksinkertaisesti saata päästä kuin korttelin ympäri, sillä ajoittain kymmenen metrin matkalla pysähdyn kymmenen kertaa, odottelen Heron kuulolle saamista ja taistelen kuristamishalua vastaan. Töihinkin pitäisi ehtiä..

Ällös huoli, ei se minua oikeasti murhaa.

Kaiken huipuksi yleensä niin hyvinkäyttäytyvä Hilla-rouvakin intootuu nuoren raggarin sikailusta, ja pian onkin kaksi apinaa jojoamassa narun päässä kuka minnekkin. Yhtä juhlaa tämä koirien omistaminen!

Eilen käveltiin illalla Valintataloon pikakauppareissulle ja otettiin koirat mukaan (virhe!). Kauppaan kävellään hyvin tiiviisti asutetun alueen läpi ja iltalenkkien prime time aikaan koiria oli joka paikassa. Olin laittanut koirille kuonopannat varmuuden vuoksi ja Herohan otti kuono(ällö)pannastaan kaiken irti. Narussa olikin varsinainen villivarsa, joka heittelehti miten sattui, käveli kahdella jalalla ja ulisi kuin mielipuoli. Oikein rentouttava iltalenkki siis kaikin puolin.

Nyt vaan lehmän hermoja, murhanhimon hillitsemistä ja treeeeniä! ;)

Ilmeet kohdillaan!

Kukapa sitä aina olisi niin kovin kuvauksellinen, tuumii Hilla.

"Yyyhhh, maistuu ihan kakalta!" (kuvaaja Riikka Jäntti)

Nenä, mikä ihmeellinen asia

"Mä mielikuvittelen sen makkaran makua tässä justiinsa"

"Kärsin! Märkää! Vettä! Hyi! En ehkä toivu ikinä! Kamalaa!"

Mielipuoli 

Inkkarit tippuneet kanootista...

Hero the cool ei ole ilmehtinyt näin hulvattomasti, tai ainakaan siitä ei ole todistusaineistoa. Hilla siis saa yksin kunnian olla perheen ainoa kuminaama ;-)

Me ei olla sokerista. Paitsi Hilla.

Ei olisi vissiin pitänyt toivoa sateista syksyä. Joku joka sen toiveen nimittäin kuuli, otti sen hiukan liian tosissaan.. Minua nyt ei sade niin hirvittävän paljon vaivaa, mutta koirat ovat asiasta eri mieltä. Hero on onneksi sellainen sissi, että se painelee sadenuttu päällä ulos ihan reippaasti, mutta Hillaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Helppohan se silloin joinain satunnaisina sadepäivinä on jättää jonkun lenkin ajaksi sisälle sohvalle nukkumaan (murhaavia mulkaisuja sohvatyynyjen välistä luova koira on oikein palkitseva lenkkikaveri), mutta kun ei sitä nyt koko syksyä voi sohvallakaan maatua.

Lenkeillä on siis käyty ahkerasti enemmän ja vähemmän asiasta haltioissaan olevien koirien kanssa. Onneksi meillä kaikilla kolmella on sadetakit, joten ihan litsläts märäksi ei ole tarvinnut kastua. Ainoa mikä asiassa todella harmittaa on maasto, joka on vähintäänkin likomärkää. Joenrantaa on silti upea talsia, sillä joki tulvii ja koskipaikat ovat todella hienon näköisiä. Aamuisin saa annoksen epätodellisen upeaa näkyä, kun ilmaa lämpimämpi vesi sylkee mustaan aamuhämärään valkoista höyryä. Siltaa pitkin kävellessä on kuin se leijuisi ilmassa, ja alapuolella koski pauhaa hirvittävällä voimalla. Syksyssä on taikaa :)

Mudassa sen sijaan ei ole yhtään taikaa, varsinkaan kun et meinaa polulta päästä takaisin tielle mutaliukumäkeä pitkin. Koirat ovat mudassa, vaatteet ovat mudassa, eteinen on mudassa ja matot on mudassa. Sänkkärit on niin mutaisia, että sinne ei voi edes mennä. Sade on tehnyt sänkipelloista savivellihanhenpaskamössöä, joten ei kiitos.



Menkää te vaan, mulla ei ole yhtään pissahätä

We love sänkkärit!

Kaikkien heppatyttöjen ja koiratyttöjen haaveiden täyttymys alkaa olla käsillä: kullankeltaiset pellot on pikkuhiljaa ajettu sängelle, ja ne ovat vapaasti käytettävissä! Tätä onkin odotettu: pellot on käyty joka päivä tarkistamassa toiveikkaasti ja viimeinkin koitti se päivä: aakeetlaakeet pellot valmiina ottamaan vastaan kaksi pönttöä rhodea, jotka ei katso eteensä tai väistä ketään. Pois alta risut, männynkävyt ja kaikki autoa pienemmät esineet, sillä nyt saavat koirat nauttia viimein vauhdi hurmasta :)!

Siis mikä tää on tässä mun silmien välissä? Onks tää mikä? Ai, onks tää se nenä?

Vaikka uuden asuinalueen lenkkimaastot ovatkin hyvät, puuttuu lähialueelta (alle 5km:n päästä) ne alueet, joissa koirat voisivat oikeasti päästellä höyryjään ilman jatkuvaa vahtaamista. Toki nytkin niitä pitää vahtia, ympäristöä pitää silmällä ja olla tilanteen tasalla, mutta pellolla onneksi näkyvyyttä on joka suuntaan pitkästi.

Pellot ovat olleet nyt muutamia päiviä sängellä, joten pellolla on ehditty käymään useaan otteeseen. Kun lähestytään pellon reunaa, alkavat remmit kiristyä ja silmät loistaa. Koirat ovat innostuksesta kireänä, eikä kenellekkään jää epäselväksi, että kohta on tiedossa jotakin kivaa. Vielä pysytään hallitusti paikallaan kun remmejä irroitetaan, mutta "Vapaa!" -käskyn kajahdettua ilmoille, on meno hurjaakin hurjempaa eikä eteen paljon joudeta katselemaan.

Mä oon aika varma, et sulta kuule mamma just tippui lihapulla siihen ihan sun jalkojen juureen

Kun vapaanaolo on ollut rajoitettua maalta muuttamisen jälkeen, ei sitä ole edes muistanut kuinka tärkeää koirille on vapaana juokseminen, paineiden purkaminen ja koko kropan käyttäminen syöksyihin, salamakäännöksiin ja kenguruloikkiin. Koirat ovatkin iltaisin olleet paljon rennompia ja tyytyväisempiä elämäänsä, kun päivällä on saatu päästellä höyryt pihalle oikein kunnolla ja kurmuuttaa vuoron perään toinen toistaan. Vuoron perään tantereeseen "tapetaan" Hillaa ja Heroa, kumpi nyt sattuukaan olemaan sillä kertaa se selälleen pyörähtänyt saalis, jonka mahan päällä Suuri Saalistaja hyppii ja puree korvista. Sitten "saalis" pyörähtääkin taas neljälle jalalle ja antaa vuorostaan kyytiä saalistajalle.

Sanomattakin on varmaan selvää, että tätä touhua on todella ihana katsella.

Koiria ei ole luotu remmin päähän kävelemään omistajansa tahtiin. Ne on luotu juoksemaan, käyttämään koko kehoaan, nauttimaan vauhdin hurmasta luonnon keskellä ja sen jälkeen rojahtamaan sohvalle odottamaan iltapalaa;)

Hero FI MVA!

Hyvinkään ryhmänäyttelystä 16.9 Hero sain ensimmäisen sertinsä kahden vuoden rajapyykin jälkeen ja näin valioitui Suomen muotovalioksi! Emäntä on huojentunut ja onnellinen, sankari itse tyytyväinen saaminsa kehuihin ja herkkuihin :)

Kaikenkaikkiaan tuloksena siis ERI1, SA, PU2, SERT -> MVA.


FI MVA Mahiri Retta's Funtastic Boy (c) Sunna Kivisalo




Mahiri Retta's kasvattajaryhmä ROP kasvis + KP! Vasemmalta koko jengin äiti Madame, sitten Penny, Hero ja Diego (c) Karri Kivisalo




Tyylillä ;) (c) Karri Kivisalo



ARVOSTELU:

"Rotutyyppi erinomainen. Voimakkuusasteeltaan hyvä. Hyvin näyttävä uros. Kaunis pää, hyvä naamamaski. Tummat silmät. Hyvä pitkä kaula. Hyvä selkä. Riittävät kulmaukset. Hyvät raajat. Erinomainen luusto"

ESKO NUMMIJÄRVI



Tohtorin pakeilla

Herolla on ollut nyt flunssaoireita, pientä lämpöä ja eilen kotiin tullessa koira oli paukamilla korvista hännänpäähän. Eikun siis puhelin käteen ja aikaa varaamaan! Onneksi saimme ajan Keravalle Kaurikseen(Kaurikseen? Kauriiseen? Kauriihin?) ja klo 18:00 istua tapitimme eläinlääkärin tutkimushuoneessa.

Paukamat olivat jo onneksi melkein kokonaan laskeneet, joten ne todettiin mahdolliseksi allergiseksi reaktioksi johonkin (?), ja niitä pitää seurailla. Onneksi nukkumaan mennessä ne olivat jo kadonneet kokonaan. Mitään hälyttävää ei onneksi Herosta löytynyt, tulehdusarvotkin olivat kunnossa ja koira sai määräyksen parin päivän lepoon ja oireiden seuraamiseen. Mikäli ne eivät mene ohitse, pitää tulla loppuviikosta uudelleen. Sunnuntain näyttelyynkin saa osallistua, jos uusia oireita ei ilmene ja vanhat katoavat.

Reipas potilas

Potilas Saarinen käyttäytyi mahtavan hienosti koko lääkärikeikan ajan! Saimme kehuja hoitajalta ja lääkäriltä, kun Hero jopa verikoetta otettaessa istui vain rauhassa ja mulkoili hoitajaa "ja minä kun luulin, että sinä olit ihana" ilmeellä.

Lääkärikin sai läksiäisikseen yhden syliin pyrkivän rhodepojan ja paljon pusuja. Olipa kamala lääkärireissu, not.

Syksystä, näyttelyistä ja vähän ruoastakin

Vihdoinkin se on täällä! Lempi vuodenaikani syksy on siis vihdoin ovella ja me otimme sen vastaan pienin riemunkiljahduksin. Syksy itsessään on mielestäni upeaa aikaa: luonto tuoksuu ja näyttää kauniilta, hämärä on armollisempi kuin kirkas paiste, ilma on juuri sopivan viileää niin, että ulkona saa laittaa ylimmänkin napin pusakasta kiinni ja painella menemään ilman selässä valuvaa hikinoroa, luonto valmistautuu talveen ja kaikki käy hitaalla. Ainoa iso miinus on hurjaa vauhtia hiipivä hämärä, joka onneksi ei vielä hätyyttele iltapäivän lenkkejä, mutta aamulla kuuden aikaan on jo hämärää.

Tässä vielä Riikan (sinnia.net) ottamia kuvia:

Leijona vai leijonanmetsästäjä? (c) sinnia.net

Kiihdytys (c) sinnia.net

Yli esteiden? (c) sinnia.net

Täysillä! (c) sinnia.net

Niin se Luumäen ryhmänäyttely. Kuten sanottu, jos jotakin oikeasti joskus tarvitsisi, ei sitä tietenkään saa. Luumäeltä 180 kilometrin ajomatkan päästä haimme H:n ja jokseenkin keskinkertaisen arvostelun. Aina ei voi voittaa, mutta H? Elämä on, ja selkä kyyryssä kohti uusia vastoinkäymisiä ;) Näyttelythän ovat aina vain yhden ihmisen subjektiivinen mielipide koirasta sillä hetkellä, joten minua ei H:ssa jäänyt harmittamaan muu kuin se, että Hero esiintyi ja käyttäytyi hyvin ja iloisesti, eikä mielestäni olisi ansainnut H:ta esiintymisellään ja olemuksellaan. Kuitenkin kunnioitan tuomarin mielipidettä, eikä siis Hero ollut hänen mieleensä tällä kertaa. Uusi yritys Hyvinkään ryhmiksessä 16.9, jolloin paikalla onkin 15 rhodea! Huh!

Olemme nyt kolunneet ahkerasti näitä uusia asuinalueemme lenkkimaastoja, ja iloisena voin todeta niiden olevan erinomaiset! Onneksi, sillä tekstissäni koskien asuinpaikan valintaa pohdin jo valmiiksi pelko persiissä tulevia lenkkimahdollisuuksia, mutta nämä reitit kyllä yllättivät positiivisesti! Hiekkateitä riittää joka ilmansuuntaan, metsää on lähellä ja pelloille pääsee juoksemaan. Ainoa iso miinus on tietenkin isojen teiden välitön läsnäolo: ei koiralle ole matka eikä mikään juosta jänön perässä sitä kahta kilometriä Lahden moottoritielle. Kuten edellämainitusta voi päätellä, on koirien vapaanaolo rajoittunut huomattavasti. Muutama hyvä paikka on löytynyt, joten ihan remmikuurilla ei onneksi tarvitse mennä. Silti SILTI se ikävä vanhoille seuduille hiipii mieleen, jäytää alitajunnassa ja tökkii kylkeen aina kun ei skarppaa. Ehkä joskus taas suuntaamme maaseudun rauhaan, mutta se ei nyt ole ajankohtainen ajatus.

Uusista lenkkimaastoista

Ruokinnassa olemme seikkailleet taas sivuteillä ja palanneet lopullisesti tuttuun ja turvalliseen Brit Care:n kuivaruokaan kera piimän. Intoonnuin seikkailemaan jopa HauHau Championin pariin, mutta se iski sormille oikein kunnolla: kummankaan koiran vatsat eivät sitä kestäneet, Herolla korvat alkoivat oireilemaan lievästi ja Hillalla vatsa oli sekaisin. No mikäs hätä tässä on Brit Carea syödessä, turha sitä on enää kokeilla edes mitään muuta, etenkään kun Heron ei enää tarvitse syödä energiaruokaa pysyäkseen lihassa. Meidän pikku punkero sai tuomarilta huomautuksen painostaankin..Onneksi se ei vielä ole varsinaisesti ylipainoinen, mutta nyt saa hieman pienempää ruoka-annosta taas jonkin aikaa.

Tässäpä tätä tällä erää, palataan pian :)

Valioitumishaaveita...

Saahan sitä ihminen unelmoida, eikö?

Hero täytti siis 13.8 2 vuotta, sertejä on kasassa kolme ja olen ilmoittanut Heron nyt kahteen näyttelyyn. Ensi viikonloppuna suuntaamme Luumäelle, syyskuussa sitten Hyvinkäälle. Loppusyksyn näyttelyt ovat vielä kysymysmerkkinä, sillä Hero pitäsisi saada kuvattua ja rauhoituksesta tulee 28 vuorokauden karenssiaika. Katsotaan mihin väliin kuvaus saadaan, sillä se ratkaisee monen näyttelyn ilmoittautumisen.
Faktahan tietenkin on, että kun sitä viimeistä sertiä tarvittaisiin, saa sitä odotella pitkän tovin. Minua ei haittaa vaikka valioituminen menisi ensi vuoteen (ja todennäköisesti meneekin), mutta en voi kieltää, eikö olisi hienoa jos sen sertin nyt syksyllä jo saisi mukaansa :)

(c) Sinnia.net

Näyttelyt eivät kuitenkaan ole missään määrin tämän huushollin ykkösharrastus, vaan pääpaino on nyt(kin) syksyisillä metsä- ja peltoreiteillä rämpiminen, maisemista nauttiminen ja rento (koiran)elämä :)

Some things never change

Aikaa kuvien välillä reilu vuosi :)

Kuvia riehureissulta

Tässä hieman esimakua kuvista, joita Riikka otti riehureissulta. Lisää tulossa pian :)

Mikäli tarvitsette kuvaajaa tapahtumiin/koirakuviin/hevoskuviin jne. niin suosittelen: Riikka Jäntti, www.sinnia.net

Hilla, 4v

Ota kiinni jos saat!

Minun!

Hei! Epistä!

Hilla poseeraa :)

Hankala tilanne ;)

Heroa kiusataan oikein porukalla

Hero, melkein 2v

So close..

Parhaat kaverukset

Liikkeessä

Behind ya!

Hero