maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kesäilta Virroilla

Näytti perjantaina tältä:








Rauhaa, hiljaisuutta ja pimenevä kesäilta..

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Tokoa ja hakua!

Metsäposeeraus


Maanantaista alkaen meidät löytää joka maanantai klo 19 Tuuloksesta Alotokosta! Sain kuin sainkin paikan, joten nyt päästään taas eteenpäin aisoissa. Onhan tämä Herolle jo *krhm*.. kolmas... alotokokurssi, mutta näin pitkillä tauoilla se ei kyllä ole mikään huono asia. Hormonitoiminnan alettua Herolta katosi keskittymiskyky, ja silloin toko jäi kotiharrasteluasteelle. Muuttojen myötä uutta ryhmää ei ole löytynyt, joten nyt on kiva pitkän tauon jälkeen päästä taas treenailemaan ihan perusjuttuja, ja vielä juuri siihen koirakerhoon, josta aloitimme vuosia sitten.

Toinen iloinen asia on se, että pääsemme lenkkikaverimme PK-harrastaja Inkerin kanssa treenailemaan myös PK-lajeja. Ainakin jälkeä ja hakua olisi tarkoitus ohjatusti käydä treenailemassa! Iso kiitos Inkerille jo etukäteen!

Jes, nyt alkaa näyttää hyvältä tämä loppukesä ja syksy.

Mejään olisi myös kova hinku, mutta keskitytään nyt näihin aluksi, ja sitten katsellaan sitä mejää...

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Elämä jatkuu

Elämä jatkuu ja eteenpäin se on mentävä. Mieliala alkaa jo olemaan aika positiivinen ja taaksepäin voi katsoa hymyillen. Ikävä kirpaisee usein ja haikeus ottaa välillä vallan, mutta kaikenkaikkiaan voi jo ajatella tapahtunutta rauhallisin mielin ja olla iloinen siitä, että Hilla sai viettää hyvän, joskin liian lyhyen elämän.

Joten, mitäs nyt?

Heron aktivoinnista ja viihdyttämisestä on tullut minulle nyt todella tärkeää. Haluan sen kärsivän mahdollisimman vähän yksin jäämisestä, joten olemmekin likimain joka päivä suunnanneet eri puolille lähimaastoja koiratreffeille, tai joku treffattava on tullut meille. Olemme siis saaneet ison joukon uusia tuttavuuksia, joiden kanssa kirmata pitkin metsiä tai peuhata pihalla miljoonaa.
Taidan itse hermoilla ja stressata Heron pärjäämistä paljon enemmän kuin Hero itse.

Hero oli alkupäivinä alakuloinen, mutta suunta on ollut ylöspäin. Se alkaa jo mielestäni olla oma itsensä ja on sille suotu jopa uusia etuoikeuksia, kuten sängyssä nukkuminen (!). Voisin siis sanoa, että Hero kärsii tilanteesta varsin vähän tällä hetkellä. Koiraseuraa sillä on useana päivänä viikossa, touhuan sen kanssa paljon enemmän ja muutenkin olen ottanut paljon aktiivisemman otteen koko koiran omistamiseen. Aiemmin koirat viihdyttivät niin paljon toisiaan, että oma aktiivisuus ei ollut niin tärkeää, kunhan hoiti lenkitykset ja puuhasi jotakin pientä. Nyt koska minä olen uusi viihdevastaava, on menokin sen mukaista. Jos kerran titteli lankesi minulle, hoidan sen kunnialla.

Tässä vaiheessa suuri ja lämmin kiitos rhodeporukoille, jotka tukivat meitä koko tapauksen ajan. Kiitos myös ystäville, sukulaisille ja kaikille niille, jotka ovat myötätuntoaan ja apuaan antaneet!

Hillan poismenon jälkeen meillä on ollut leikkimässä mm. Beki rhodetyttö omistajansa Heidin kanssa ja Iiris&Nelli omistajansa kanssa. Me olemme käyneet treffaamassa rhodetyttö Esmeä omistajineen, sekarotuista ihanan iloista Liliä omistajineen ja Päiviä, jonka luona majailevat rhodetytöt Hilma&Ruusa (+Paavo). Kaikki ovat Herolle (ja osa minullekin) uusia tuttavuuksia, joten kiirettä on pitänyt. Mahtavaa :)

Tulevaisuudensuunnitelmista jatkon ja blogin suhteen tämän verran:
 Heinäkuussa tulossa on rhodesiankoirien erkkari, elokuussa Heinola KR ja MH luonnekuvaus (superjännää!). Luonnekuvaus tulee olemaan todella mielenkiintoinen tapahtuma. Syksyllä olisi mahdollisesti tarkoitus lähteä metsästämään Eestistä Herolle EE MVA titteliä ja Voittajaankin olisi tarkoitus osallistua. Syksyllä tarkoitus olisi myös punkea itsemme ainakin Rallytokoilemaan ja mahdollisesti muihinkin ohjattuihin harrastuksiin.

Vauhtia ei siis blogista tule puuttumaan, pikemminkin se lisääntyy. Ulkoasua ja banneria uudistan myös piakkoin.

Ja se Hillan seuraaja..

Sitä katsellaan sitten vuodenvaihteen jälkeen, keväämmällä ;)




Inkeri, Hero ja Lili lakkametsällä


maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kuinka kaikki kävi

Nyt alkaa olo jo olemaan sen verran ihmismäinen, että pystyn jo palaamaan kunnolla niihin Hillan viimeisiin päiviin. Ensimmäiset päivät tapahtuman jälkeen menivät sumussa, itkuun tuli purskahdettua kesken arkisten toimien tuon tuosta. Hillan pedin pois korjaaminen, kupin pesu, pannan ja hihnan naulaan ripustaminen.. Kaikki huusi vain sitä, että nyt on yksi poissa. Nyt sitä osaa onneksi jo hieman hymyillä sille, että jopa viimeistä Hillan köntsääkin siivotessa itkin kuin hullu, koska tilanne itsessään oli jotenkin niin liikuttava...

Noh. Lauantaina huomasin illalla Hillassa pientä levottomuutta, mutta en ajatellut asiaa sen enempää. Hilla oli sinä päivänä ollut hieman vähemmällä liikunnalla, joten ajattelin sillä olevan virtaa ja purkamatonta energiaa. Yöllä Hilla kävi pissalla ulkona, mutta ajattelin sen iltaisen runsaan juomisen johtuneen sen mutustelleista Heron näyttelyreissulta ylijääneistä lihapullista. Suolaista herkkua, joten tottahan koiralle tulee jano.

Aamulla Hillalla olikin jo kiire pissalle, ja silloin muistan ajatelleeni, että nyt ei ole kaikki hyvin. Mitään muuta oireistoa ei ollut, mutta juomaan oli taas kiire kun sisälle pääsi. Lähdin kipaisemaan asioilla ja lähtiessä laitoin  miehelleni viestin, että katsotaan pitääkö Hillaa lähteä kiikuttamaan päivystykseen. Jotenkin aavistin kyseessä olevan joku vakavampi asia, vaikka Hilla oli vielä aika normaali, eikä juominen vielä ollut niiiiin poikkeuksellisen valtaisaa, että selvät sairauden tuntomerkit olisi olleet suoraan havaittavissa.

Tullessani kotiin oli Hilla pissannut valtavan lätäkön sisälle. Siitä paikasta soitin Vethausin päivystykseen, että voidaanko tulla heti. Saimme luvan lähteä ajelemaan, ja pian olikin koira autossa ja auton nokka kiiti ylinopeutta kohti Hattulaa. En tiedä miksi jostakin syystä tiesin asioiden olevan huonosti, mutta tiesin sen jo ajaessani ensimmäistä kertaa lääkärille.

Lääkärillä Hilla oli ihan reipas, mutta pissahätä oli kova. Jahtasin siltä pissanäytteen purkkiin, ja purkin sisältö tsekattiin eläinlääkärillä. Virtsasta löytyi bakteereita, mutta myös kalsiumoksalaattikiteitä. Tässä vaiheessa saimmekin antibiotit ja kehotteen jatkotutkimuksiin kiteiden vuoksi. Oletus oli, että kiteet viittaisivat virtsakiviin.

Voi kun olisivatkin viitanneet.

Maanantai meni kohtalaisesti, Hilla herätti useaan otteeseen yöllä, mutta yleiskunto oli kohtuu hyvä. AB kuurikin tuntui hetkellisesti tehoavan akuuteimpiin oireisiin ja pissaaminen taisi hiukan vähentyä. Olin todella toiveikas.

Tiistaina menimme jatkotutkimuksiin Tawastvetiin. Vuorossa olivat verikokeet ja virtsarakon ja munuaisten ultra. Hilla käyttäytyi hienosti ja halasin sitä lujasti ultraäänitutkimuksen ajan. Takaraivossa oli edelleen ajatus siitä, että kaikki ei ole hyvin, vaikka UÄ olikin lähes puhdas. Menimme odotushuoneeseen odottelemaan verikokeiden tuloksia, jotka eläinlääkäri tulikin pian kertomaan. Kaikki muu oli kunnossa, mutta munuaisarvo oli hiukan koholla ja veren kalsiumarvo oli järkyttävä. AB kuuri vaihdettiin paremmin munuaistulehdukseen vastaavaksi ja otettiin uusi verinäyte Vetlabiin lähetettäväksi, jotta mahdollinen laboratoriovirhe kalsiumkokeessa saataisiin poissuljettua. Sovittiin, että eläinlääkärin kanssa keskusteltaisiin jatkosta huomenna, kun tulos saataisiin varmistettua.

Kotona illalla Hilla oli levoton. Ruoka maistui kyllä, mutta nihkeämmin kuin yleensä. Lenkillä se töpötteli mukana, mutta lyhyenkin lenkin aikana siitä huomasi, että jokin oli pielessä.
Yö oli kaikista pahin. Hilla herätti ja heräili jatkuvasti. Ulos, juomaan, ulos, juomaan... Se oli levoton ja piti pientä ääntä. Se ei rauhoittunut edes meidän väliimme sänkyyn, joka oli sille aina ollut unelmien täyttymys, mitä nukkumiseen tuli. Jos se sänkyyn pääsi, se nukkui kuin tukki - ja ainakin esitti nukkuvansa, jos olisi pitänyt poistua sängystä.

Nyt sekään ei auttanut. Koiralla ei selvästikään ollut hyvä olla, mutta sillä ei ollut mitään niin selkeitä oireita tai vinkunaa tms, että olisin lähtenyt sitä kiidättämään päivystykseenkään, varsinkaan kun sillä oli jo lääkitys ja seuranta päällä. Aamuyöstä Hilla nukahti viimein jalkopäähämme.

Nousin aamuvarhain ja menin valmistautumaan töihinlähtöön. Hilla ei tullut katsomaan mitä puuhasin, vaikka se ei yleensä päästänyt minua silmistään, etenkään jos kello oli lähellä ruoka-aikaa. Kävin katsomassa makuuhuoneessa, ja siellä se nukkui edelleen Jonin kanssa. Hiukan se nosti päätänsä, kun kutsuin sitä hiljaa. Lopulta se nousi ja tuli alakertaan katsomaan mitä siellä puuhataan. Hilla oli väsyneen oloinen, mutta ei kivulias. Lähdin töihin samaan aikaan kun Joni lähti viemään koiria aamulenkille. Joni soitti hetken päästä, että Hilla oli ollut lenkillä apaattinen ja portaiden nouseminen oli ollut huonoa. Ruoan se oli syönyt jotenkuten, mutta hyvin vaivalloisesti. Niin Hillamaista: olo on kamala, mutta ruoka syödään.

 Pyysin anoppiani piipahtamaan kotona katsomassa Hillan vointia työpäivän aikana. Hilla oli lyhyessä ajassa pissannut jo lattialle, ja anopin mukaan koira oli apean, kipeän ja surullisen oloinen. Takapää oli kuulemma ollut myös hieman hutera ulkona, eikä askellus ollut normaalia kun hän oli käyttänyt Hillan pihalla pissalla. Tässä vaiheessa olin jo päätökseni melkein tehnyt, mutta tärisevin käsin ja kyyneleet silmistä valuen odotin eläinlääkärin soittoa. Soitto tuli. Kuten arvata saattaa, arvo oli tuplatarkastuksesta huolimatta äärettömän korkea. Kalsiumin viitearvon pitäisi olla 2,15-2,95 ja Hillan lukema oli 4,05. Lääkäri oli hyvin pahoillaan ja kertoi vaihtoehdot: Addisonintauti tai aggressiivinen luusyöpä. Tässä tapauksessa luusyöpä olisi todennäköisempi vaihtoehto hänen mielestään. Addisonin testaaminen olisi vaatinut ensin päivän paaston, sitten verikoe lähetettäisiin Saksaan ja hoitoon pääsisi sitten, kun testit olisivat valmiit. Hoito olisi pitänyt järjestää Helsingissä, koska täällä siihen ei olisi resursseja. Hoitoon olisi aluksi kuulunut tippajaksot, joiden aikana eläin saa nestettä suoneen + nesteenpoistolääkettä, jotta veren kalsiumpitoisuutta saataisiin laskettua. Jos hoito onnistuisi (epävarmaa, kysyin lääkäriltä asiaa, ja kuulemma nesteytys ei aina tehoa) olisi koira lopun elämäänsä lääkityksellä ja kiihtymistä/adrealiinin nousua pitäisi välttää kokonaan. Mitä elämää se olisi? Ei rajuja leikkejä, ei pupujahteja?

 Testien ja tulosten odottelu Hillan kunnossa olleelle koiralle, jonka tila lääkityksestä huolimatta romahti, olisi ollut eettisesti väärin. Laboratoriotuloksen, lääkärin kanssa keskustelun, anopin ja Jonin kertomusten ja sen mitä itse näin perusteella tein siis raskain sydämin elämäni vaikeimman päätöksen. Hillalle varattiin aika samalle illalle. Junamatka kotiin meni täysin sumussa. Kyyneleet valuivat silmistä koko matkan, ja ennen kotioven avaamista oli vedettävä henkeä. Hilla oli iloinen kun tulin kotiin, mutta silmistä näki, että nyt se ei enää jaksa. Niinpä alkoi Hillan viimeinen matka kohti eläinlääkäriä. Sain pidettyä itseni koossa toimituksen ajan ja lähtiessäni halasin vielä hyvästiksi ystävääni, josta elämä oli jo kaikonnut. Romahdin vasta kotona. Kiitos Sannalle toimituksessa länsäolosta ja tsemppauksesta koko tapauksen aikana. Kiitos myös Tawastvetin henkilökunnalle hyvästä hoidosta ja myötäelämisestä. Kiitos Hillalle kaikesta, mitä saimme yhdessä kokea.

 Hyvästi, ystävä.


  Kuvan (c) Riikka Jäntti

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Hyvästi Hilla-rakas

Hyvästi Hilla. Mbwasimba Mbajike Azima 22.3.2008-3.7.2013
Kuva (c) Riikka Jäntti