Sunnuntaisiesta (eli Lauantaisiesta)

Mulla oli just hyvä päiväuni tässä kesken.

No mä en ainakaan nuku. Pöh.

Eukko hei, saisko jotakin palvelua? Nälkä olis, ja sä vaan makoilet siellä.

"Ehe Ehe, tosi hauskaa"

Ihan sama, mä jatkan päiväunia.

Piti korjata otsikko.. Minähän olin jo sunnuntaissa :D

Kamalaa ja ei niin kamalaa

Heron pe*seily venyy ihan omiin sfääreihinsä. Sänky on aina ollut koirilta kiellettyä aluetta, johon joskus -äärettömän harvoin- saa kutsuttuna tulla. Koirat tietävät, että tämä äärettömän harvoin todella on äärettömän harvoin suotava etuoikeus, ja sänkyyn ei yritetä koskaan ilman lupaa. Paitsi joku murkkuiästä kärsivä miespuolinen koiraeläin, joka hyppäsi seurakseni MeNaisia lukemaan ihan muina koirina. Sitä ennen Heronaattori oli tuonut lelun minulle sänkyyn (varsin tarkka heitto makkarin puolivälistä sängyn päälle, ellen sanoisi) ja ulisten tehnyt selväksi, että hänen kanssaan leikitään ja NYT. Kun tyhmä mamma ei tehnyt elettäkään lelun suuntaan, hyppäsi sulavasti 41 kiloa teinikoiraa sänkyyn tekemään lähempää tuttavuutta. Sai kyllä sellaiset lähdöt, että katsoi parhaaksi mennä isännän kainaloon alakertaan murjottamaan loppuillaksi.

Lenkit ovat edelleen yhtä tuskaa. Kun remmikävely viimeksi saatiin kuntoon, helpottui elämä, koirat eivät vetäneet (paitsi ehkä hiukan koko päivän yksinolon jälkeen lenkin alussa, mikä on ymmärrettävää!) ja käytös oli mallikasta. Eilen kävelimme puolentoista tunnin lenkin, joka sisälsi 30min vapaana metsässä riekkumista. Mennessä matkan varrella olevan omakotitalon pihassa narun päässä haukku koira. Normaalisti saan namin avulla suoritettua omien koirieni kanssa siistin ja mallikepoisen ohituksen tällaisissa tilanteissa. En tällä kertaa.

Heron korvat hävisivät heti kun haukku alkoi, joten kontaktia ei kertakaikkiaan saanut. Sitten Hero päättikin lyödä ranttaliksi koko ohituksen (koira oli kaukana tiestä, eli ei mitenkään erityisen provosoivan lähellä haukkumassa) ja ulisi, riuhtoi, yritti kahdella jalalla saada  minut kumoon ja päästä koiran luo, reuhtoi ja riehui. Mikään kontaktiyritys ei mennyt läpi, koira riehui kuin mielipuoli ja ohitus näytti mahdottomalta, joten nappasin pannan ihan korvien taakse (meillä käytössä ohuehko Hurtan pyörönahkainen pk panta) ja sitten mentiin "hallintaotteessa" ohitse. Kehut sai kuitenkin kun ohi päästiin ja heti hölläsin pannasta. En ole mikään voimakeinojen suosija, mutta tällä kertaa pakkokeino oli ainoa tie hallittuun ohitukseen. Hapettamisen kaltaisesta otteesta en nyt missään nimessä puhu, vaan tiukka ote, panta korvien taakse (ei niin, että henki ei kulje) ja reippasti tilanteesta pois.

Kun pääsimme väljemmille vesille, saivat koirat nauttia metsän rauhasta, leikkimisestä ja vauhdin hurmasta. Löysimme Sipoon puolelta UPEAT metsätaipaleet, joten kauan ja kiihkeästi kaipaamani metsälenkki ilman stressiä saadaan nykyään toteutettua. Matkaa metsätaipaleelle on kävellen 30min ja autolla 5min.

Takaisin tullessa samaisen räksykoiran ohitus sujui mallikkaasti palkan avulla. Positiivinen vahvistaminen siis toimi toisella kerralla, mutta silti harmittaa ensimmäisen kerran riehunta. Kuitenkin lopputulemana oli siisti ohitus runsaiden kehujen ja nakkien avulla. Hienoa!

Puolentoista tunnin lenkistä ja vapaanaolosta huolimatta Hero yritti vetää ihan kotiovelle saakka.. Uskomatonta..

Kevennyksenä toimikoon toissa aamuna napattu kuva meikkivahdeista.
Rhodesialaisten kanssa saa tottua yhteen (jos toiseenkin) seikkaan:
 Mihinkään ei enää koskaan tarvitse mennä yksin.
 Ei pissalle, eikä meikkaamaan.

Mainittakoon kuitenkin vielä, että loppulenkistä vastaan tuli dobberi, jonka omistaja pakeni tien toiselle puolen oikein  "odottamaan" ohitusta, keri remmin kaksinkerroin kätensä ympäri ja otti tukevan haara-asennon. No oli näköjään tarpeen, sillä dobberi piti valtaisaa mölinä-riehuntashowta. Meidän poppoo pääsi silti mallikkaasti ohi palkan avulla, vaikka tien toisella puolen riehui koira! Jipii!

Olen nyt ensinnäkin niin innoissani metsälöydöstä, että olemme kolunneet siellä päivittäin ja toisekseen: olen päättänyt nyt pahimman murkkuidiotismin ylitse olla tappelematta enää päivälenkillä (aamu+iltalenkin lisäksi) Heron kanssa, joten päivällä ollaan metsässä höyryjä päästelemässä -vapaana.

TänäänKIN samoiltiin metsässä ja toimikoon facebook-päivitykseni summauksena lenkistä:

"Tunti metsässä samoilua ja saaliina puoli muovikassillista suppiksia:) Muu saldo: kaksi itsensä piippuun riekkunutta koiraa, omassa päässä punkki, toinen puoli kassista täynnä risuja ja lehtiä, sadekuuro ja auringonpaistetta, yksi vastaan tullut irtolabbis ja emännältä täysi stressinpoisto metsän siimeksessä samoilemalla. Kaikin puolin antoisaa siis!"

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin on Hero aika mussu aina silloin, kun pissa ei nouse sitä ylemmäksi, vaan pysyy ihan omalla reviirillään.

Taantuman kourissa

Ja nyt ei puhuta EU:n taloustilanteesta, vaan uhmaikäisestä tollosta nimeltä Hero.

Meillä oli hihnakävely jokseenkin hallussa taas kevään taisteluiden jälkeen: koirat kävelivät hihnat löysällä vasemmalla puolella tien laitaa. Mihinkään ei pahemmin poukkoiltu, ei sekoiltu tai kiskottu. Ohituksetkin alkoi nakin avulla olla jokseenkin hallussa.

Sitten se iski taas. Uhmaikä numero...5?

Miksei ne ikinä taannu tähän vaiheeseen?

Rhodesiankoirat kehittyvät henkisesti aikuisiksi hitaasti ja niillä on useita ns. uhmaikiä/murkkukausia. Tämä vaihe ei siis tullut missään määrin yllätyksenä, mutta ei sitä järin odotettukaan.
Hero on tällä hetkellä sitä mieltä, että remmilenkillä voi:

• Kävellä ihan missä huvittaa, edessä, takana, sivulla (molemmilla)
• Poukkoilla hajujen perässä tien laidasta laitaan
• Kiskoa taluttajaa minne haluaa, jos siellä on hyvä haju. Esim. ottamalla oikein yllättäen hyvän spurtin puuta kohti 42kg massalla, saa emännän kivasti nykäistyä yllätystä hyväksikäyttäen mukaansa.
• Haistella niin pitkään kuin haluaa komennuksista, karjumisesta tai hihnan nykimisestä huolimatta. Ennätyksemme on 30 metrin matka "rhoderaahausta", eli minä raahaan hajun perään unelmoivaa koiraa, joka on takapuoli minuun ja menosuuntaan päin, jarruttaa kaikilla tassuilla ja mussuttaa suullaan kun ihanan tytön tuoksu tuntuu vielä nenässä. 30 metriä on pitkä matka, voin kertoa sen.
• Innostua vastaantulijoista niin, että sinkoillaan sinne tänne pää viidentenä jalkana, mölistään, ulistaan ja yritetään kaikin keinoin päästä tervehtimään tätä hurmaavaa tuttavuutta. Jos kyseessä on uros, voi sille uhmakkaasti pöristä hiukan ja esittää kulmakunnan kingiä.

Aamulenkkimme olivat aiemmin ajallisesti lyhyempiä, mutta matkallisesti pitkiä. Nyt ne ovat ajallisesti pitkiä ja matka on lyhyt. Me emme yksinkertaisesti saata päästä kuin korttelin ympäri, sillä ajoittain kymmenen metrin matkalla pysähdyn kymmenen kertaa, odottelen Heron kuulolle saamista ja taistelen kuristamishalua vastaan. Töihinkin pitäisi ehtiä..

Ällös huoli, ei se minua oikeasti murhaa.

Kaiken huipuksi yleensä niin hyvinkäyttäytyvä Hilla-rouvakin intootuu nuoren raggarin sikailusta, ja pian onkin kaksi apinaa jojoamassa narun päässä kuka minnekkin. Yhtä juhlaa tämä koirien omistaminen!

Eilen käveltiin illalla Valintataloon pikakauppareissulle ja otettiin koirat mukaan (virhe!). Kauppaan kävellään hyvin tiiviisti asutetun alueen läpi ja iltalenkkien prime time aikaan koiria oli joka paikassa. Olin laittanut koirille kuonopannat varmuuden vuoksi ja Herohan otti kuono(ällö)pannastaan kaiken irti. Narussa olikin varsinainen villivarsa, joka heittelehti miten sattui, käveli kahdella jalalla ja ulisi kuin mielipuoli. Oikein rentouttava iltalenkki siis kaikin puolin.

Nyt vaan lehmän hermoja, murhanhimon hillitsemistä ja treeeeniä! ;)

Ilmeet kohdillaan!

Kukapa sitä aina olisi niin kovin kuvauksellinen, tuumii Hilla.

"Yyyhhh, maistuu ihan kakalta!" (kuvaaja Riikka Jäntti)

Nenä, mikä ihmeellinen asia

"Mä mielikuvittelen sen makkaran makua tässä justiinsa"

"Kärsin! Märkää! Vettä! Hyi! En ehkä toivu ikinä! Kamalaa!"

Mielipuoli 

Inkkarit tippuneet kanootista...

Hero the cool ei ole ilmehtinyt näin hulvattomasti, tai ainakaan siitä ei ole todistusaineistoa. Hilla siis saa yksin kunnian olla perheen ainoa kuminaama ;-)

Me ei olla sokerista. Paitsi Hilla.

Ei olisi vissiin pitänyt toivoa sateista syksyä. Joku joka sen toiveen nimittäin kuuli, otti sen hiukan liian tosissaan.. Minua nyt ei sade niin hirvittävän paljon vaivaa, mutta koirat ovat asiasta eri mieltä. Hero on onneksi sellainen sissi, että se painelee sadenuttu päällä ulos ihan reippaasti, mutta Hillaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Helppohan se silloin joinain satunnaisina sadepäivinä on jättää jonkun lenkin ajaksi sisälle sohvalle nukkumaan (murhaavia mulkaisuja sohvatyynyjen välistä luova koira on oikein palkitseva lenkkikaveri), mutta kun ei sitä nyt koko syksyä voi sohvallakaan maatua.

Lenkeillä on siis käyty ahkerasti enemmän ja vähemmän asiasta haltioissaan olevien koirien kanssa. Onneksi meillä kaikilla kolmella on sadetakit, joten ihan litsläts märäksi ei ole tarvinnut kastua. Ainoa mikä asiassa todella harmittaa on maasto, joka on vähintäänkin likomärkää. Joenrantaa on silti upea talsia, sillä joki tulvii ja koskipaikat ovat todella hienon näköisiä. Aamuisin saa annoksen epätodellisen upeaa näkyä, kun ilmaa lämpimämpi vesi sylkee mustaan aamuhämärään valkoista höyryä. Siltaa pitkin kävellessä on kuin se leijuisi ilmassa, ja alapuolella koski pauhaa hirvittävällä voimalla. Syksyssä on taikaa :)

Mudassa sen sijaan ei ole yhtään taikaa, varsinkaan kun et meinaa polulta päästä takaisin tielle mutaliukumäkeä pitkin. Koirat ovat mudassa, vaatteet ovat mudassa, eteinen on mudassa ja matot on mudassa. Sänkkärit on niin mutaisia, että sinne ei voi edes mennä. Sade on tehnyt sänkipelloista savivellihanhenpaskamössöä, joten ei kiitos.



Menkää te vaan, mulla ei ole yhtään pissahätä