Vieraileva eläintähti

Minullahan siis on myös hevosvamma koiravamman lisäksi, tunnustettakoon se nyt. Tai oli noin 12 vuotta, mutta viimeaikoina hyvin harvakseltaan. Aika vaan ei riitä kaikkien eläinten hyysäämiseen, ja koirat nyt menevät edelle muusta harrastustoiminnasta. Sunnuntaina päätin kuitenkin lähteä moikkaamaan entistä työkaveriani tallille, ja kuinka ollakaan, sinne selkäänhän minut (vastusteluista huolimatta) tuupattiin (okei, ehkä halusin ihan pikkuisen ratsastaa kuitenkin).

Housut repesi, takapuoli kastui (räntäsade ja märkä hevonen), jalat huutaa hoosiannaa nyt kolmatta päivää, mutta... oli niin kivaa! :)

Kauramoottorina toimi issikkatamma Sollan, joka urheasti kiikutti tasapainonsa kanssa hakusessa ollutta ratsastajaansa ympäri peltoa. Askellajeissa löytyi kaikkea käynnistä töltin kautta laukkaan, eikä kyytiläinenkään rantautunut kertaakaan vaikka olin täysin vakuuttunut siitä, että ensimmäisessä kaarteessa lennän selästä kuin leppäkeihäs. Ilman satulaa oli toki mentävä, koska kuka nyt satulan haluaa, jos voi mennä ilmankin?

Mähän en siis yhtään halunnut ratsastaa, kuten ilmeestä näkee ;) (c) Krista Nyström

Koirat eivät tälle reissulle päässeet mukaan, koska ensinnäkään Hillan reaktioista en tiedä ja Ressun reaktiota en halunnut lähteä arvailemaan. Hero sen sijaan kohtasi syksyllä kyseisen issikan Sipoon match showssa (koirien ja hevosten sellainen) ja oli tapaamisesta täysin hämillään: Nuuhkutti hevosen turpaa innoissaan ja kauhuissaan: koko kroppa oli valmiina säntäämään taivanrantaan jos peto tekisi äkkinäisen liikkeen, mutta silti piti kaula äärimmilleen venytettynä nuuhkia otusta. Kun ei muutakaan keksinyt, niin kerran sille piti haukahtaakin. Kun otus oli todettu harmittomaksi ja jopa ihan mukavaksi, tuijotteli Hero sitten koko oman kehänsä ajan mielummin viereisellä kentällä juoksevia hevosia kuin keskittyi omaan suoritukseensa.

Sininen nauha tuli - hävittiin puudelille.

Kotiin ajellessa oli pakko irroittaa kädet ratista ja nuuhkaista käsiä - hymyilin tyhmänä koko loppumatkan huumaantuneena hevosen tuoksusta. Kuinka sen onkaan voinut unohtaa.

Kuinka sitä onkaan välillä ikävä!

Uusi ulkoasu

Vaihdoin ulkoasun hieman raikkaammaksi. Onko paha?

Eläinlapsia

Talonvahtikeikka toi mahdollisuuden penkoa äidin koneella olevia koirakuvia, ja tunnetusti tilaisuus teki varkaan. Kansioista löytyi Heron ja Ressun vauvakuvia, joita katsellessa huomaa taas ajan kuluneen niin nopeasti.. (syvä huokaus). Hero ei enää paina kahdeksaa kiloa, eikä Ressun korvat lurpata mikä minnekin. Aina voi pimenevässä lauantai-illassa käyttää hetken muisteloihin, joten:

Herolla ikää varmaan siinä 12 viikkoa?

Sopivassa läjässä koko perhe :)

MiniRessu 

KääpiöHero, ikää 8-9 viikkoa

Hero jo isona, Ressu vielä rääpäle

Kiitos äidille (tietämättäsi lainatuista) kuvista! ;)

Me ollaan ihan kokonas Ressulassa

Kahden viikon talo- ja Ressuvahtikeikasta on jo kohta puolet takana. Koirat hoitavat talonvahdin virkaa kunnialla (kaikelle kannattaa urhata pieni haukku) ja Ressu pölhöilee ihan omiaan kuten aina ennenkin. Ressu pitää talonvahdit "virkeänä" kaahottaen ympäri makuuhuonetta pitkin yötä: Kun ei ole kuuma voi nukkua pedissä, kun on kuuma pitää siirtyä lattialle. Tämä  kun toistetaan noin 45 kertaa yössä huoneessa jossa on lautalattiat, pysyy herkempiuninen talonvahti hyvin hereillä koko yön.

Rhodet lähinnä nukkuvat tiukasti omilla pehmeillä taljoillaan ja mulkoilevat paheksuvasti pöljäilevää puikulanaamaa: "Eikö se ymmärrä nukkua lämpimällä pedillä, ihme dorka".

Ressu-reppana on selvästi aika kujalla, kun oma isäntäväki on nauttimassa etelän lämmöstä ja talon ovat vallanneet kaksi eläinraggaria isäntineen ja emäntineen. Ressu yrittää kaikkensa pysyäkseen menossa mukana, mutta välillä se saattaa istua alas, ottaa hyvin mietteliään ilmeen naamalleen ja tuijottaa minua hievahtamatta. Naamalta voi lukea "Ei meidän mamma kyllä ...." tai "Ei meillä kyllä yleensä.." tai  "Miksi me muka näin tehdään...". Yleensä tällöin on juuri tehty joku asia totutun vastaisesti tai joku totuttu asia on myöhässä, esim. ruoka (hyvin vakavaa).  Myös käskyjen totteleminen  emännänkorvikkeelta on ajoittain haasteellista, ja kun rontit istuu jo rivissä käskyn kuultuaan, arpoo puikulaturpa vielä totellakko vai ei.

Tällainen sen pedin olla pitää, sanoo Hero

Kuinka ollakaan kevättalven kuumottavin lumisade osuukin juuri tälle omakotitalovuorolle, joten eikun kola ja linko toimintaan. Koirat onneksi nauttivat jatkuvasta vapaudesta, ja jokaisen lenkin jälkeen vedetäänkin kunnon remurallit pihassa. Milloin hypitään joukolla Heron päällä, milloin jahdataan Hillaa ja välillä vedetään Ressua hännästä (Hero ei selvästikään voi tajuta miksi jollakulla on paksu puuhkahäntä, jos siitä ei kerran saa hampailla vetää?! What a waste!) Hauskaa tuntuu olevan, eikä vauhdissa säästellä.

Jotenkin tällainen kolmen karvanaaman hundkarusell tuo taas hyvin aiheellisen muistutuksen siitä, että ei, kolmas koira ei ole mahdollinen. Ikinä. Koskaan. Aina sanotaan, että kaksi koiraa menee siinä missä yksikin. Ei mene. Kolme koiraa ei myöskään mene siinä missä kaksi. Ei niin mitenkään päin. Jos ei edes mennä niihin lenkityksellisiin ja aktivointikysymyksiin (kolme nahkahihnaa kiertyneenä nilkkojesi ympärille EI ole sama kuin yksi hihna!), niin huoli on aina moninkertainen pääluvun kasvaessa. Nyt kun Ressulla on tassuissa ihottumaa, niin aina sitä huolehtii ja yrittää saada koiran kuntoon. Jos toisellakin koiralla on jotakin, niin alkaa jo liitokset natisemaan omistajallakin. Kun Hillalla ja Herolla oli ripuliepidemia kuukausien ajan, olin aivan loppu. Siivoaminen oli toki kamalaa, mutta vielä kamalampaa oli olla aina sydän syrjällään vuoron perään kipeiden koirien kanssa. "Nyt kun tuo on terve, niin milloinkahan tuo taas aloittaa?"

Yhden koiran kanssa olisi huolikin ohi, kun koira on kunnossa.

Kuitenkin, on tämä kaksi vielä ihan inhimillinen lukumäärä. Iloa niistä on enemmän kuin harmia :) Jospa se kolmaskin...

Not.